Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Maanantai 15.4.

"Pitkästä aikaa mulla on ollut tosi hyvä ja jotenkin toiveikas fiilis! Jotenkin oon vaan herännyt siihen ajatukseen, että mä pystyn toipumaan, mä pystyn saada mun elämän takaisin, mä haluan sitä. Mulla on haaveita tulevaisuudelle ja mä voin saavuttaa ne.
Oon tajunnut, että mun elämä oli niin paljon parempaa ja pidin itsestäni enemmän ennen anoreksiaa. Pitäisi yrittää alkaa erottamaan mun omat ajatukset sairauden ajatuksista ja oppia tietoisesti jälkimmäisistä eroon. Sairauden alle kadonnut, oikea minä tahtoo parantua ja on valmis tekemään töitä sen eteen!"

                         ~ Kaunis pieni ihminen,
                            sä olet ainutlaatuinen.
                            Mitä vastaan tuleekaan,
                            toista sua ei milloinkaan.

                                              Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen


Näin kirjoitin eilen päiväkirjaani ja arvatkaa mitä! Mulla on samanlainen olo vielä tänäänkin, ollut jo pidemmän aikaa! Tähän asti mulla ei oo ollut pienintäkään halua parantua, pienintäkään halua elää. Musta tuntuu, että lukuisista keskusteluista hoitajien, lääkäreiden ja läheisten kanssa on ollut apua. He ovat saaneet mut jotenkin tajuamaan, että mun elämässä on ihan oikeasti paljon arvokkaita asioita ja ihmisiä joita en tahdo menettää. Kuolemalla pääsisin eroon kaikesta pahasta olosta ja tuskasta, mutten enää ikinä kokisi niitä hyviäkään asioita. Kuolema on lopullista, synkkää ja kylmää. Ei olisi mitään. 

 Kun on paha olo, niin tuntuu helpottavalta ajatella, että olisi joku ihana paikka, toinen todellisuus, jonne paeta tätä pahaa maailmaa. Lähtisit pois siivet selässä, valkoisissa vaatteissa, katsellen tähden lentoja ja kuutamoa. Ehkei kuolemaa kuitenkaan kannattaisi alkaa romantisoimaan, vaikka siihen sorrun usein itsekin.

Mulla on tällähetkellä suuri motivaatio toipumiseen ja toivon sen olevan tälläkertaa niin aitoa ja vahvaa, että pystyisin pitää siitä kiinni, vaikka takapakkeja tuleekin. Ne pitäisi osata ajatella vain eräänä toipumisen vaiheena, ei epäonnistumisena. Yritän suurten muutosten sijaan keskittyä pieniin asioihin ja tapoihin, joita lähden pikkuhiljaa muuttamaan. Ensiviikolla mulla on täällä osastolla hoitoneuvottelu, jossa toivon saavani tietoa siitä kauanko osastojaksoni vielä jatkuu. Tiedän että normaaliin arkeen palaamiseen menee vielä aikaa, mutta jokaisen syödyn aterian jälkeen olen hieman lähempänä sitä! (: