You are stronger that Anorexia, keep fighting, you can do this!

Viikonlopun kotiloma sujui vielä odotettuakin paremmin! Sain syötyä suunnitelman mukaisesti (pystyin jopa maistelemaan vähän herkkuja!), en harrastanut pakkoliikuntaa, viiltelyä tai muutakaan kiellettyä vaan tapasin kavereita ja vietin aikaa perheeni kanssa.
Tuntui hyvältä olla kotona kun ilmapiiri ei ollut niin kireä eikä vanhempien tarvinnut juosta perässäni ja kytätä ruokailuja. Oli ihanan normaalia ja vasta sinä viikonloppuna tajusin miten sitä olenkaan kaivannut! Anoreksian ollessa pahimmillaan yritin sulkea perheen ja ystävät elämäni ulkopuolelle, sillä laihdutus meni kaiken edelle. Valehtelin, huusin ja raivosin heille, vaikka he yrittivät vain pitää minusta huolta samalla kun  yritin näännyttää itseni hengiltä. Kotona käydessäni äiti sanoi minulle liikuttuneena, että ihanaa kun kotiin tulit Sinä  eikä Anoreksia. Toivottavasti  tämä jälkimmäinen tunkeilija häipyy vielä elämästämme lopullisesti! :)

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Maanantai 15.4.

"Pitkästä aikaa mulla on ollut tosi hyvä ja jotenkin toiveikas fiilis! Jotenkin oon vaan herännyt siihen ajatukseen, että mä pystyn toipumaan, mä pystyn saada mun elämän takaisin, mä haluan sitä. Mulla on haaveita tulevaisuudelle ja mä voin saavuttaa ne.
Oon tajunnut, että mun elämä oli niin paljon parempaa ja pidin itsestäni enemmän ennen anoreksiaa. Pitäisi yrittää alkaa erottamaan mun omat ajatukset sairauden ajatuksista ja oppia tietoisesti jälkimmäisistä eroon. Sairauden alle kadonnut, oikea minä tahtoo parantua ja on valmis tekemään töitä sen eteen!"

                         ~ Kaunis pieni ihminen,
                            sä olet ainutlaatuinen.
                            Mitä vastaan tuleekaan,
                            toista sua ei milloinkaan.

                                              Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen


Näin kirjoitin eilen päiväkirjaani ja arvatkaa mitä! Mulla on samanlainen olo vielä tänäänkin, ollut jo pidemmän aikaa! Tähän asti mulla ei oo ollut pienintäkään halua parantua, pienintäkään halua elää. Musta tuntuu, että lukuisista keskusteluista hoitajien, lääkäreiden ja läheisten kanssa on ollut apua. He ovat saaneet mut jotenkin tajuamaan, että mun elämässä on ihan oikeasti paljon arvokkaita asioita ja ihmisiä joita en tahdo menettää. Kuolemalla pääsisin eroon kaikesta pahasta olosta ja tuskasta, mutten enää ikinä kokisi niitä hyviäkään asioita. Kuolema on lopullista, synkkää ja kylmää. Ei olisi mitään. 

 Kun on paha olo, niin tuntuu helpottavalta ajatella, että olisi joku ihana paikka, toinen todellisuus, jonne paeta tätä pahaa maailmaa. Lähtisit pois siivet selässä, valkoisissa vaatteissa, katsellen tähden lentoja ja kuutamoa. Ehkei kuolemaa kuitenkaan kannattaisi alkaa romantisoimaan, vaikka siihen sorrun usein itsekin.

Mulla on tällähetkellä suuri motivaatio toipumiseen ja toivon sen olevan tälläkertaa niin aitoa ja vahvaa, että pystyisin pitää siitä kiinni, vaikka takapakkeja tuleekin. Ne pitäisi osata ajatella vain eräänä toipumisen vaiheena, ei epäonnistumisena. Yritän suurten muutosten sijaan keskittyä pieniin asioihin ja tapoihin, joita lähden pikkuhiljaa muuttamaan. Ensiviikolla mulla on täällä osastolla hoitoneuvottelu, jossa toivon saavani tietoa siitä kauanko osastojaksoni vielä jatkuu. Tiedän että normaaliin arkeen palaamiseen menee vielä aikaa, mutta jokaisen syödyn aterian jälkeen olen hieman lähempänä sitä! (: