When it´s dark enough, you can see stars

Juttelin eilen oma-hoitajani kanssa ja hän sanoi, että jos ei nyt tule mitään romahduksia niin pääsen osastolta pian kotiin. Tuo tieto tuntui tosi hyvältä kun välillä olen miettinyt pääsenkö osastolta ikinä pois..Aiemmin on puhuttu, että osastojakson jälkeen siirryn syömishäiriöyksikköön päiväosastolle, mutta näillä näkymin siihen ei ole tarvetta. En missään vaiheessa ole halunnut sinne mennä, joten tämäkin on vain hyvä juttu! Nyt vain odottelen ensiviikon hoitoneuvottelua, jossa puhutaan tarkemmin kotiin pääsystä. Huomenna pääsen kotiin viikonloppu lomalle, ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä!

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Maanantai 15.4.

"Pitkästä aikaa mulla on ollut tosi hyvä ja jotenkin toiveikas fiilis! Jotenkin oon vaan herännyt siihen ajatukseen, että mä pystyn toipumaan, mä pystyn saada mun elämän takaisin, mä haluan sitä. Mulla on haaveita tulevaisuudelle ja mä voin saavuttaa ne.
Oon tajunnut, että mun elämä oli niin paljon parempaa ja pidin itsestäni enemmän ennen anoreksiaa. Pitäisi yrittää alkaa erottamaan mun omat ajatukset sairauden ajatuksista ja oppia tietoisesti jälkimmäisistä eroon. Sairauden alle kadonnut, oikea minä tahtoo parantua ja on valmis tekemään töitä sen eteen!"

                         ~ Kaunis pieni ihminen,
                            sä olet ainutlaatuinen.
                            Mitä vastaan tuleekaan,
                            toista sua ei milloinkaan.

                                              Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen


Näin kirjoitin eilen päiväkirjaani ja arvatkaa mitä! Mulla on samanlainen olo vielä tänäänkin, ollut jo pidemmän aikaa! Tähän asti mulla ei oo ollut pienintäkään halua parantua, pienintäkään halua elää. Musta tuntuu, että lukuisista keskusteluista hoitajien, lääkäreiden ja läheisten kanssa on ollut apua. He ovat saaneet mut jotenkin tajuamaan, että mun elämässä on ihan oikeasti paljon arvokkaita asioita ja ihmisiä joita en tahdo menettää. Kuolemalla pääsisin eroon kaikesta pahasta olosta ja tuskasta, mutten enää ikinä kokisi niitä hyviäkään asioita. Kuolema on lopullista, synkkää ja kylmää. Ei olisi mitään. 

 Kun on paha olo, niin tuntuu helpottavalta ajatella, että olisi joku ihana paikka, toinen todellisuus, jonne paeta tätä pahaa maailmaa. Lähtisit pois siivet selässä, valkoisissa vaatteissa, katsellen tähden lentoja ja kuutamoa. Ehkei kuolemaa kuitenkaan kannattaisi alkaa romantisoimaan, vaikka siihen sorrun usein itsekin.

Mulla on tällähetkellä suuri motivaatio toipumiseen ja toivon sen olevan tälläkertaa niin aitoa ja vahvaa, että pystyisin pitää siitä kiinni, vaikka takapakkeja tuleekin. Ne pitäisi osata ajatella vain eräänä toipumisen vaiheena, ei epäonnistumisena. Yritän suurten muutosten sijaan keskittyä pieniin asioihin ja tapoihin, joita lähden pikkuhiljaa muuttamaan. Ensiviikolla mulla on täällä osastolla hoitoneuvottelu, jossa toivon saavani tietoa siitä kauanko osastojaksoni vielä jatkuu. Tiedän että normaaliin arkeen palaamiseen menee vielä aikaa, mutta jokaisen syödyn aterian jälkeen olen hieman lähempänä sitä! (:

I´m not living, I´m surviving

 Syömiset ovat sujuneet suurinpiirtein ateriasuunnitelman mukaisesti, vaikkei syömistäni täällä osastolla enää niin tarkasti valvota. Välillä mulla on ollut sellainen olo, että oikeasti haluan parantua ja olen valmis tekemään töitä sen eteen. Näitä hyviä hetkiä varjostaa jatkuvasti taustalla oleva masennus, ahdistus ja itsetuhoisuus. Halu kuolla on välillä niin voimakas, että pelkään  sen tunteen johtavan tekoihin. Osastolla ja kotilomalla ollessa olen viillellyt ihan liian monta kertaa. Välillä vaan mietin että kuinka monta vuotta tätä paskaa oloa täytyy vielä jaksaa. Milloin on kokenut niin paljon tuskaa, että on oikeutettua luovuttaa?

 Tuntuu, että mun ajatukset on vaan yhtä ristiriitaa. Yrittää vai luovuttaa?  Välillä toimin "terveen minän" ajatusten pohjalta eli syön ja siten menen pienin askelin eteenpäin, kunnes yksi epäonnistunut ateria saattaa romauttaa mut taas lähtökuoppiin. Jätän aterioita väliin, jumppaan ja viiltelen. Paino laskee ja mua uhataan taas nenämahaletkulla. Sitten yritän taas syödä ja onnistunkin, vältän taas letkun täpärästi, hetken menee paremmin, kunnes alamäki taas alkaa. Tätä on ollut nämä kaikki kolme kuukautta, lopputuloksena se, ettei edistystä ole hirveästi tapahtunut. Tai siltä minusta ainakin tuntuu, vaikka oikeasti olenkin saavuttanut "turvapainon" ja syömiseni on hieman helpompaa, mistä periaatteessa voisi kai olla ihan tyytyväinen? En vain osaa kun samaan aikaan anoreksia kuiskii korvaan kuinka lihava ja epäonnistunut olen.

Pakko-oireet ovat taas pahentuneet, johtuen kai voimakkaasta ahdistuksesta ja turvattomuuden tunteista, joita yritän näillä epätoivoisesti lievittää. Pesen käsiä kymmeniä kertoja päivässä niin että ne ovat aivan verillä, järjestelen tavaroita, laskeskelen asioita, mulla on pakkoajatuksia sekä muita tapoja ja rutiineita joita noudatan pakonomaisesti. Mulle aloitettiin jonkinaikaa sitten uusi lääke, jonka pitäisi niitä lievittää, mutta siitä ei ole ollut toistaiseksi mitään hyötyä. Oon niin väsynyt toteuttamaan anoreksian ja masennuksen vaatimuksia samalla kun toistan typeriä pakko-toimintoja, joita mun on vaan pakko tehdä.

 

Blogin uudelleen avaaminen

Hei!

Poistin blogini kaikki vanhat tekstit, sillä niissä oli tarkkoja mittojani, päivittäiset painoni, kuvia minusta sekä epäterveellisiä liikunta- ja ateriasuunnitelmia, joita noudatin sairauteni "kuherrus kuukausina". En halua ottaa sitä riskiä, että joku ottaisi niistä mallia laihdutukseensa ja siten sairastuisi syömishäiriöön yms.

Tällä hetkellä olen suljetulla osastolla (tosin nyt kotona päivälomalla)
anoreksian, ahdistuksen ja masennuksen takia. Kolme kuukautta takana, en tiedä montako vielä edessä. Yhden niistä kolmesta vietin nenämahaletkussa syömisen käytyä ylitsepääsemättömän vaikeaksi, lopulta kieltäydyin edes yrittämästä. Vähitellen pystyin syömään itseni eroon letkusta, mutta sen jälkeen se on meinattu laittaa takaisin useampaan kertaan painon taas laskettua, mutta niin ei ole onneksi kuitenkaan tehty.
 Letku oli tosi kurja kokemus; sen laittaminen oli inhottavaa, kurkku ja nenä olivat jatkuvasti kipeitä letkun hankatessa limakalvoja, sitä piti vaihtaa uuteen usein, nenä valui, letku nytkähteli nenänpielessä joka kerta kun nielaisin eikä kukaan voi väittää olevansa parhaimmillaan iso ruskea teippi nenän päällä letku korvan takana..

tässä en minä! :P

Toipumisessani on se ongelma, etten tiedä haluanko sitä. En saa anoreksialta enää mitään nyt kun painoni ei anneta enää laskea, mutten silti pysty päästämään siitä irti. Tämä on varmaan tuttua monelle syömishäiriöiselle. Sitä ehkä kaipaa asioita, joita terveenä pystyi tekemään, haaveilee tavallisen nuoren elämästä, muttei silti tahdo luopua anoreksiasta. Tätä ristiriitaa on terveen vaikea ymmärtää.

Masennukseni on pahentunut anoreksian puhjettua ja itsetuhoisuus on lisääntynyt. Näitä asioita ei tosin voida osastolla alkaa työstämään ennenkuin ravitsemustila saadaan korjattua ja syömisestä johtuvaa ahdistusta vähennettyä. Tällä hetkellä olen niin väsynyt niin  henkisesti kuin fyysisestikin, ettei mulla ole voimia sellaiseen. Siksi terapiakin on toistaiseksi tauolla.

En toistaiseksi pysty päivittelemään blogiani kovin usein, mutta aina kun pääsen lomalle niin pyrin kirjoittamaan!