Tuntuu, että mun ajatukset on vaan yhtä ristiriitaa. Yrittää vai luovuttaa? Välillä toimin "terveen minän" ajatusten pohjalta eli syön ja siten menen pienin askelin eteenpäin, kunnes yksi epäonnistunut ateria saattaa romauttaa mut taas lähtökuoppiin. Jätän aterioita väliin, jumppaan ja viiltelen. Paino laskee ja mua uhataan taas nenämahaletkulla. Sitten yritän taas syödä ja onnistunkin, vältän taas letkun täpärästi, hetken menee paremmin, kunnes alamäki taas alkaa. Tätä on ollut nämä kaikki kolme kuukautta, lopputuloksena se, ettei edistystä ole hirveästi tapahtunut. Tai siltä minusta ainakin tuntuu, vaikka oikeasti olenkin saavuttanut "turvapainon" ja syömiseni on hieman helpompaa, mistä periaatteessa voisi kai olla ihan tyytyväinen? En vain osaa kun samaan aikaan anoreksia kuiskii korvaan kuinka lihava ja epäonnistunut olen.
Pakko-oireet ovat taas pahentuneet, johtuen kai voimakkaasta ahdistuksesta ja turvattomuuden tunteista, joita yritän näillä epätoivoisesti lievittää. Pesen käsiä kymmeniä kertoja päivässä niin että ne ovat aivan verillä, järjestelen tavaroita, laskeskelen asioita, mulla on pakkoajatuksia sekä muita tapoja ja rutiineita joita noudatan pakonomaisesti. Mulle aloitettiin jonkinaikaa sitten uusi lääke, jonka pitäisi niitä lievittää, mutta siitä ei ole ollut toistaiseksi mitään hyötyä. Oon niin väsynyt toteuttamaan anoreksian ja masennuksen vaatimuksia samalla kun toistan typeriä pakko-toimintoja, joita mun on vaan pakko tehdä.
