You are stronger that Anorexia, keep fighting, you can do this!

Viikonlopun kotiloma sujui vielä odotettuakin paremmin! Sain syötyä suunnitelman mukaisesti (pystyin jopa maistelemaan vähän herkkuja!), en harrastanut pakkoliikuntaa, viiltelyä tai muutakaan kiellettyä vaan tapasin kavereita ja vietin aikaa perheeni kanssa.
Tuntui hyvältä olla kotona kun ilmapiiri ei ollut niin kireä eikä vanhempien tarvinnut juosta perässäni ja kytätä ruokailuja. Oli ihanan normaalia ja vasta sinä viikonloppuna tajusin miten sitä olenkaan kaivannut! Anoreksian ollessa pahimmillaan yritin sulkea perheen ja ystävät elämäni ulkopuolelle, sillä laihdutus meni kaiken edelle. Valehtelin, huusin ja raivosin heille, vaikka he yrittivät vain pitää minusta huolta samalla kun  yritin näännyttää itseni hengiltä. Kotona käydessäni äiti sanoi minulle liikuttuneena, että ihanaa kun kotiin tulit Sinä  eikä Anoreksia. Toivottavasti  tämä jälkimmäinen tunkeilija häipyy vielä elämästämme lopullisesti! :)

I´m not living, I´m surviving

 Syömiset ovat sujuneet suurinpiirtein ateriasuunnitelman mukaisesti, vaikkei syömistäni täällä osastolla enää niin tarkasti valvota. Välillä mulla on ollut sellainen olo, että oikeasti haluan parantua ja olen valmis tekemään töitä sen eteen. Näitä hyviä hetkiä varjostaa jatkuvasti taustalla oleva masennus, ahdistus ja itsetuhoisuus. Halu kuolla on välillä niin voimakas, että pelkään  sen tunteen johtavan tekoihin. Osastolla ja kotilomalla ollessa olen viillellyt ihan liian monta kertaa. Välillä vaan mietin että kuinka monta vuotta tätä paskaa oloa täytyy vielä jaksaa. Milloin on kokenut niin paljon tuskaa, että on oikeutettua luovuttaa?

 Tuntuu, että mun ajatukset on vaan yhtä ristiriitaa. Yrittää vai luovuttaa?  Välillä toimin "terveen minän" ajatusten pohjalta eli syön ja siten menen pienin askelin eteenpäin, kunnes yksi epäonnistunut ateria saattaa romauttaa mut taas lähtökuoppiin. Jätän aterioita väliin, jumppaan ja viiltelen. Paino laskee ja mua uhataan taas nenämahaletkulla. Sitten yritän taas syödä ja onnistunkin, vältän taas letkun täpärästi, hetken menee paremmin, kunnes alamäki taas alkaa. Tätä on ollut nämä kaikki kolme kuukautta, lopputuloksena se, ettei edistystä ole hirveästi tapahtunut. Tai siltä minusta ainakin tuntuu, vaikka oikeasti olenkin saavuttanut "turvapainon" ja syömiseni on hieman helpompaa, mistä periaatteessa voisi kai olla ihan tyytyväinen? En vain osaa kun samaan aikaan anoreksia kuiskii korvaan kuinka lihava ja epäonnistunut olen.

Pakko-oireet ovat taas pahentuneet, johtuen kai voimakkaasta ahdistuksesta ja turvattomuuden tunteista, joita yritän näillä epätoivoisesti lievittää. Pesen käsiä kymmeniä kertoja päivässä niin että ne ovat aivan verillä, järjestelen tavaroita, laskeskelen asioita, mulla on pakkoajatuksia sekä muita tapoja ja rutiineita joita noudatan pakonomaisesti. Mulle aloitettiin jonkinaikaa sitten uusi lääke, jonka pitäisi niitä lievittää, mutta siitä ei ole ollut toistaiseksi mitään hyötyä. Oon niin väsynyt toteuttamaan anoreksian ja masennuksen vaatimuksia samalla kun toistan typeriä pakko-toimintoja, joita mun on vaan pakko tehdä.